torstai 20. lokakuuta 2016

Kaksi keinoa

Kirjoittanut Belle

Toissailtana ilmoitin suurieleisesti, että nyt kirjoitan joka päivä vaikka sen 50 sanaa. Ja sehän jäi sitten tekemättä jo eilen. Hupsista. Muistin ja aioin kyllä. Mutta sitten illasta ja iltatoimista ei tahtontu tulla hevon hel...sinkiä ja kun viimein sain pari sekuntia itselleni, söin vain iltapalan ja painuin pehkuihin. Ei siinä vaiheessa enää paljoa muistanut omia vannomisiaan.

No, yksi unohdus (ehkä useampikin) sallittakoon. Nyt jatkan. 

Siirryin tänne blogin puolelle, kun äsken facebookissa olin jo kirjoittamassa erääseen keskusteluun hyvin passiivis-agressiivista vastausta täysin tuntemattomalle henkilölle. Nyt on täysi tekeminen itseni hillitsemisessä. Siitä että olen alkanut taistella facebookissa ei ole seurannut koskaan mitään hyvää. (Kuten äitikin hyvin muistanee. Nimimerkillä "ai pistinks mä välit poikki sun ystävän kanssa - no niin v*ttu pistin!" No, asiat on taas ihan hyvin. For now.)

Mikä minua sitten niin ottaa päähän? No kuulkaa... Lyhyesti sanottuna (tai sitten ei), se että kun asioista keskustellaan ja ollaan selkeästi aivan eri mieltä, toisten "väärässä olemisen" syyksi pistetään kateellisuus ja rajaton tyhmyys, eikä edes yritetäkään miettiä, mikä oikeasti voisi olla se syy sille, että niin moni ihminen kokee asiat niin toisin. 

Jos keskustelua halutaan oikeasti edistää, jos halutaan, että yhteiskunnallisissa, kaikkia koskettavissa asioissa, löydetään oikesti joku edes jotakuinkin yhteinen sävel, niin silloin ei voi vain vähätellä toisten ajatuksia ja lyödä maahan. Silloin pitää yrittää ymmärtää. Jos haluaa, että oma viesti menee läpi ja jos haluaa oikeasti vaikuttaa toisten ajatteluun, silloin yksinkertaisesti täytyy yrittää ymmärtää sitä toista. 

On olemassa kaksi tapaa saada toiset toimimaan suurin piirtein niin kuin itse haluaa, eikä niistä kumpikaan ole aivan täysin pettämätön keino. Yksi tapa on keskustelu ja jatkuva yhteisymmärryksen etsimien. Toinen on pakottaminen. 
 
Lastenkasvatuksessa varmaan molemmat tavat toimivat jossain määrin ja molemmille voi olla lapsesta ja tilanteesta riippuen tarvetta. Ensinnämainittu vaatii rajattomasti kärsivällisyyttä, jälkimmäinen taas auktoriteettia tai jonkin sortin voimaa (henkistä tai fyysistä).
 
Yhteiskunnallisella tasolla tilanne on vähän toinen. Edelleenkin on kyllä kaksi tapaa. Jatkuva keskustelu tai toisaalta pakottaminen.

Ensinnämainittu vaatii rajattomasti kärsivällisyyttä. Jälkimmäinen vaatii kuolonuhreja.

Jos ensimmäiseen ei siis pyri, niin askel on otettu toiseen suuntaan. Ja minun tekisi mieli kysyä tietyiltä ihmisiltä, kannattaisiko kuitenkin miettiä, kumpaa keinoa kohti haluaa asioita viedä.

Anteeksi paatos ja synkkä aihe. Mutta tätä minä nyt mietin. Kaipaisin vähän parempaa keskustelua.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti